Laittteiden peruskäyttötaito on nyt luokassa saavutettu ja olemme päässeet selvästi sen vaiheen yli, jossa huomio kiinnittyi itse laitteeseen käsiteltävän asian sijasta. Padit ovat muuttuneet oppilaiden käytössä luonteviksi oppimisvälineiksi ja ne ovat muokanneet oppimiskulttuuria luokassamme merkittävästi.

Ennen projektin alkua olin hyvin tiukasti sidottuna kirjaan ja sen mukaan etenemiseen - luokassa roolit olivat hyvin selkeät: minä olin opettaja, lapset oppilaita ja ennen tunnin alkua olin varmistanut käytävät asiat niin, että tiesin tarkkaan käytävät työvaiheet ja takaraivossa oli ajatus "opettajan täytyy osata vastata kaikkiin kysymyksiin". Aloitin projektin näiden ajatusten pohjalta ja käytin ensimmäisen kuukauden ajan kaikki illat appien etsimiseen eri laitteille: jos iPadilla tähän käytetään Morfoa, niin miten sen voisi toteuttaa Androidissa tai Surfacella? Ongelmaksi muodostui se, että yksinkertaisesti ohjelmia ei vain ole saatavilla ja näin jälkiviisaana näen, että rasitin itseäni aivan turhaan. Tämänkaltaista projektia ei tämän hetken ohjelmistotilanteessa pysty toteuttamaan niin, että kaikki tekisivät samaa tai samankaltaista tehtävää - tietyillä padeilla onnistuu joku asia, toisilla joku toinen.

Tämän sisäistämisen jälkeen oli lähestymiseni ryhmätyöt niin, että ryhmässä on kaikkia padeja ja hyödynnetään kunkin niistä vahvuuksia parhaalla mahdollisella tavalla - systeemi näin oli ihan toimiva, mutta ei varsinaisesti palvele tosielämää, sillä tuskin BYOD-mallin mukaisesti tulee laitteita niin, että saataisiin muodostettua ryhmät, joissa laitteita olisi tasapuolisesti. Jouduin miettimään kuinka opetus onnistuu, jos laitteet eivät olisi toisiensa kanssa tasamääräisiä. Olin myös tähän asti käyttänyt paljon aikaa laitteen teknisen puolen opiskeluun, jotta osaisin ongelmatilanteissa kertoa suoraan vastauksia ja ratkaisuja - tosielämässähän on täysin mahdoton ajatus, että opettaja tietäisi kaikista oppilaiden kouluun tuomista laitteista tarpeeksi, että suoraan pystyisi ongelmia ratkomaan. Ratkaisu oikeastaan kaikkeen tähän oli hyvin yksinkertainen: vastuutetaan oppilaita. Oppilaille annetaan tehtävä ja he itse oman laitteensa asiantuntijoina miettivät kuinka se tehdään. Ongelmatilanteissa haetaan apua vertaisilta, sillä valtaosan ajasta joku muu on kohdannut saman tai samankaltaisen ongelman ja on enemmän kuin innokas jakamaan osaamistaan. Oppilaat motivoituvat vastuusta ja opettajalle jää enemmän aikaa sisältöihin, kuin teknisiin ongelmiin - tietenkin toisinaan tulee vastaan tilanne, etteivät oppilaat saa ongelmaa ratkaisua, jolloin minun täytyy etsiä ratkaisu. Välttämättä minäkään en löydä ratkaisua, jolloin on vain keksittävä kiertoreitti ja tultava toimeen kikkakolmosten avulla.

Käytin alkuun myös paljon aikaa siihen, että kotona testasin erilaisia alustoja, oppimateriaaleja ja ohjelmia eri laitteilla, jotta luokassa osaisin olla asiantuntija ja selittää perinteisessä opettajanroolissa kuinka homma toimii. Ongelmana tässä on se, että opettaja joutuu näkemään turhaa vaivaa ja käytännössä oppii oppilaiden puolesta - ja joka kerta tulee silti vastaan ongelmia, joihin ei vain ollutkaan varautunut omissa testailuissa. Olemmekin siirtyneet entistä enemmän siihen, että löytäessäni mielenkiintoisen alustan/ohjelman/minkävaanmielenkiintoisenjutun, niin testaamme sitä yhdessä - otamme alkuun yksinkertaisen tehtävän, jota kokeilemme ja katsomme toimiiko systeemi - joskus toimii, joskus ei, mutta joka kerta opimme jotain myös uudesta systeemistä. Kun uusi ympäristö on hallussa, niin teemme sillä suurempia projekteja. Oleellinen herätys on ollut se, että opettaja voi rohkeasti sanoa "en tiedä, kokeillaan!" tai aloittaa uuden ympäristön tai alustan käsittelyn sanoilla "en ole varma kuinka hyvin tämä toimii - vai toimiiko ollenkaan, otetaan selvää!"

Mainitsemiini projekteihin pääasiallisena oppimismetodina olemme päätyneet oikeastaan siltä pohjalta, että jätimme käytännössä kaikki tehtäväkirjat pois ja yksittäisen kappaleen käyminen tunnissa tekisi oppimisesta turhan pirstaleista - sen sijaan otamme suuremma kokonaisuuden ja tuotamme siitä tavalla tai toisella tietoa, jonka sitten esittelemme muille. Esimerkiksi nelosluokan ympäristötiedossa voimme käydä metsäjaksoa, jossa pari tai pieni ryhmä esittelee tiettyjä eläimiä, toinen puita jne. Oppilaat lähtevät liikkeelle lukukirjan asioista, mutta hyvin äkkiä lisätietoa jo haetaan netistä ja tuotosta tehdään Prezillä, PowerPointilla, Poppletilla, Moviemakerilla ja Padletilla - nyt olemme ottaneet käyttöön myös https://peda.net/ -alustan, joka tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet projektien tekemiseen ja kokoamiseen selkeään esittelymuotoon. Yhteen projektiin käytetään usein montaa eri ohjelmaa ja materiaali kootaan esittelyä varten esimerkiksi juuri peda.nettiin.

Projekteja tehdessä oppilaat syventyvät tarkasti omaan osuuteensa ja muiden osioihin kevyemmin, sen sijaan, että kaikkea raapaistaisiin kevyesti pinnasta, kuten "lue kappale, tee tehtävät" -mallissa, jossa oppilas on käytännössä tehtävien kuluttajan roolissa - nyt oppilaat ottavat itse vastuun ja tuottavat materiaalia, josta on sitten hyötyä muillekin. Aikaan, jolloin internet ei loputtomine tietovaroineen ollut jokaisen taskussa oli luontevaa, että asiat täytyi opetella ulkoa ja olikin luonnollista, että koulussakin käytiin paljon asiaa, jotta tarvittava tieto oli jokaisella mielessä. Nykypäivänä tuollainen ulkoaopettelu ei enää ole tarpeellista, vaan on oleellisempaa osata etsiä tarvittava tieto nopeasti ja luotettavasti - jos oppilaat tekevät projektin eläimistä, pystyvät he varmasti tarvittaessa etsimään tarpeelliset tiedot myös puista, jos ne eivät jääneet mieleen kaverien esityksen perusteella.